Helsinki-sarja, osa 3. Vantaanjoen rantapolut. Kärsimyksestä ja ystävyydestä.
Minulla on toveri, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Virtaseksi, kun olen huono keksimään nimiä. Toveruutemme juontuu kymmenen vuoden taakse, ajalle, jolloin yhteensä viidestä lapsestamme olemassa oli vasta kaksi. Puolisotkin meillä olivat aivan eri kuin nyt, ja ammatit. Silti olimme aikuisia, olevinamme ainakin, vajaa kolmekymppisiä, mutta ei täysmittaisia ehkä kuitenkaan.
(Koskakohan ihminen on täysmittainen? Ehkä täyttäessään 70? Onko silloinkaan?)
Jo hyvin varhaisessa vaiheessa toveruuttamme aloimme juosta yhdessä ja alusta asti polkumme kulkivat Vantaanjoen vartta. Vallilasta Paavalin kirkon ohi Arabianrantaan, vastatuulessa Vanhakaupunginkoskelle (miksi Arabianrannassa aina tuulee vastaan? Se ja Lauttasaaren silta…), sillan ali jokirantaan. Fiiliksestä, kunnosta ja käytettävissä olevasta ajasta riippuen ensimmäiselle, toiselle tai kolmannelle sillalle ja sieltä takaisin. Kolmannelle sillalle mentäessä matkaa kertyy sellaiset 15 kilometriä. Ensimmäiselle noin 10.
Ystävyys on siitä merkillinen asia, että se syntyy (usein) hyvissä hetkissä, ja hyvät hetket myös ylläpitävät sitä, mutta todella sen syventää vasta yhteinen kärsimys. Kun on… meinasin kirjoittaa ”uskaltanut näyttää itsensä paljaimmillaan”, mutta eihän siitä ole kyse, ei se ole vapaaehtoista tai uskaltamista, se on pakkoa ja nöyrtymistä, mutta sellaisena kaunista.
Kärsimys on voimien ja kykyjen loppumista, ja siksi se vaatii nöyrtymistä. Sen edessä on pakko tunnustaa, että on rajallinen, ei pystynyt johonkin, ei siedä jotakin, ei vaan kykene. Että on olemassa asioita, jotka ovat voimakkaampia kuin minä. Jotkut hakeutuvat sitä kohti, etsivät jatkuvasti rajojaan. Toiset koittavat kaikin keinoin välttää sitä. Kolmansilla se kuuluu elämään jatkuvasti, halusivat he sitä tai eivät. Neljännet eivät ymmärrä, mistä on kysymys, ja järkyttyvät joka kerta kun se tipahtaa heidän varpailleen ja muistuttaa ikävästi olemassaolostaan.
Me olemme toveri Virtasen kanssa harjoitelleet nöyryyttä yhdessä monin eri tavoin. Arkisin pelaamme shakkia. 10 vuoden aikana pelejä on kertynyt 509 kappaletta, niistä Virtanen on voittanut 292. Kun aloimme juosta yhdessä, Virtanen juoksi viimeiset mäet Paavalin kirkon ohi takaperin virnuillen, minä koitin puuskuttaa perässä. Kaksi synnytystä ja kolme lasta myöhemmin osat ovat vaihtuneet.
Vantaanjoen rannassa olemme juosseet umpihangessa muistellen Hellaakoskea, kumpikaan ei muistanut tarkkaa sanamuotoa. ”Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.” Olemme juosseet paahtavassa helteessä, jäällä, kuralätäköissä, joskus myös ihan miellyttävässä kelissä, sateen jälkeisessä pilvipoudassa, kun ilmassa on happea ja kuulautta.
Viime syksynä lähdimme polkujuoksemaan, maratonin verran taivallusta kansallismaisemassa. Virtanen tuli maaliin kolme tuntia minun jälkeeni, mutta juomareppu hänellä oli täynnä suppilovahveroita ja mustia torvisieniä. Sellainen on Virtanen, kiukkuisena hän oli komentanut ohikulkevaa turistilaumaa poimimaan loput sienet, kun oli pakko jatkaa eteenpäin, koska reppu oli täynnä. ”Ei niitä sieniä voinut sinne jättää”, hän puhisi kiukkuisen tyytyväisenä maaliin päästyään.
Kärsimystäkin me olemme harjoitelleet. Olkoon sen symboli nyt vaikka kaappi. Se kokopuinen kahden bullmentulan kokoinen, jonka olen Virtasen kanssa kantanut ulos hänen edellisestä liitostaan (viisi kerrosta kapeita portaita), sisään väliaikaiseen asuntoon, sieltä uuteen kotiin, josta taas uuteen kotiin, josta sen suureksi harmikseni kantoivat palkatut muuttohenkilöt (mainittakoon tässä, että Virtanen ei harrasta hissitaloja, ei että se kaappi mihinkään hissiin mahtuisikaan). Seuraavassa muutossa vaadin ehkä, että kaappi jätetään minun ja Virtasen kannettavaksi.
Olemme kantaneet yhdessä myös minun muuttokuormiani, Virtanen on urheasti kestänyt peräänsä heitetyt verbaaliset tikarit, joihin hän on täysin syytön. Muitakin kuormia on kannettu, vähemmän fyysisiä.
*
Pitkäperjantaina juoksin pitkälle. Samoja polkuja Vantaanjoen rantaan. Virtasen kotitalon ohi, vilkutin mennessäni, en tiedä miksi teen niin usein kun ohitan tuttuja taloja. Juoksin vielä kolmannelta sillalta eteenpäin, jatkoin Haltialaan asti. Vesi loppui jo alkumatkasta ja sanottakoon, että hetkittäin siinä 25 ja 30 kilometrin välillä ymmärsin historiallista henkilöä Jeesus varsin hyvin. Hänellä tosin ei ollut taskussa mobilepayta, jolla sai Alepasta juotavaa, kun viimein pääsi takaisin sivistyksen pariin.
Juostessani mietin kärsimystä. Sitä, miten kristillisessä etiikassa oman syntisyyden ja epätäydellisyyden oikeutus juontuu siitä, että Kristus kärsi ja kuoli (helvetillisessä kuumuudessa ja janoisena) juuri minun puolestani. Ja miten me maallistuneet olemme kääntäneet tämän ajatuksen päälaelleen — minun on syntini anteeksi saadakseni kärsittävä, haettava kärsimystä, jos elämässäni ei sitä itsessään jo ole. Siksikö me juoksemme maratonejamme, uuvumme töissämme, olemme hakematta apua hammassärkyihimme, päänsärkyihimme, masennuksiimme ja olkapäävaivoihimme?
”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.” Näillä sanoilla lohdutti itseään muun muassa Ryysyrannan Jooseppi raahatessaan halkolauttaansa vastavirtaan. Sama ajatus löytyy Raamatusta useista kohdista. Esimerkiksi I Pietarin kirje, 4:13: ”Iloitkaa, sitä myöten kuin olette osallisia Kristuksen kärsimyksistä, että te myös hänen kirkkautensa ilmestymisessä saisitte iloita ja riemuita.”
Toisin kuin Kristus, me haluamme kuitenkin pitää kärsimyksemme hallittavassa muodossa. Haluamme sopivasti oikeanlaista kärsimystä, sellaista jalostavaa, vaikka halkolautan raahaamista tai miesoletettuflunssan kärsimistä tai maratonjuoksua, jotta voimme sitten saunan lauteilla tästä selvittyämme kokea jalostuneemme ja arvostaa kärsimyksetöntä elämäämme, tuntea raukeuden jäsenissämme ja iloita siitä, että olemme elossa.
Mutta jos kärsimys on liian jatkuvaa, toistuvaa tai intensiivistä, silloin me säälimme sen kokijaa, emmekä toivoisi hänen kohtaloaan itsellemme. Huomatkaa kertojan me-muodon pysyminen liiallisen kärsimyksen rajan tällä puolen. ”Me” emme halua kuulua niihin, jotka kärsivät liikaa. ”Ne” ovat niitä toisia. Jossakin toisaalla. Tunnemme kyllä ”niitä”.
Miten tämä kaikki liittyy ystävyyteen, toveri Virtaseen ja Vantaanjokeen? Tässä kohtaa jätän viittaamatta Ystävän lauluun, hetken teki mieli, mutta se olisi latistavaa. Samalla pohdin, voiko kärsimyksestä ja ystävyydestä kertovaan tekstiin tuottaa mitään muuta kuin latistavan lopun?
(Olen lukenut Pirkko Saision uusimman, Epäröintejä. Huomaan juuttuneeni epävarmuuteen minäkin. Ja varastaneeni Saision tavan kirjoittaa se auki. Se on hivenen nolostuttavaa. Siis se, että lainaan suuren kirjailijan ilmaisua näin suoraan. Toki hän teki saman Tsehoville. Mutta Tsehov on kuollut, Saisio vahvasti elossa. No. Mutta lukekaa kirja, se on hieno. Lisäksi Saisio liittyy monilla muillakin tavoin toveruuteemme, Virtasen ja minun, on ehkä jopa sen alkuperäinen syy, jollakin kummallisella tavalla, mutta se on toinen tarina, ehkä kirjoitan sen joskus, otsikolla ”Unioninkatu. Autofiktiosta ja kulttuurintutkimuksen professoreista.”)
Koitan toisenlaista lopetusta. Erään ensimmäisistä shakkipeleistämme loppuvaiheessa Virtanen kirjoitti minulle näin: ”Toi mun kuningas seisoo kauhusta kankeana, yksin ja hylättynä. Huomaa, ettei sen kohtalo kiinnosta mua.” Tämä on ystävyytemme antiteesi, ja me molemmat tiedämme sen. Edellinen on merkittävää. Jälkimmäinen elintärkeää.
*
Helsinki-sarja on hatunnosto Helsingille ja James Joycelle. Joycen Ulyssesta (Odysseus) luetaan oodina Dublinille, järkälemäisenä kunnianosoituksena kirjailijan kotikaupungille. Helsinki-sarja koostuu katkelmista. Ajatuksista, jotka on ajateltu Helsingin kaduilla. Järjestystä ei ole. Kaikki sarjan osat ovat luettavissa itsenäisinä teksteinä. Päähenkilöitä ei ole. Sivuhenkilöitä saattaa ollakin. Viittaukset antiikin myytteihin, Joyceen tai muihin kirjallisiin tahi epäkirjallisiin lähteisiin ovat sattumanvaraisia.
Aiempi osa 2, Hauraasta maskuliinisuudesta, luettavissa täällä.
Seuraava osa 4, Pelosta, luettavissa täällä.
