Helsinki-sarja. Osa 4. Töölönlahti. Pelosta.
Juoksin viikonloppuna metsässä. Kiipesin kolmen vaaran ja yhden tunturin päälle ja juoksin niiltä alas. Matkalla nyrjäytin nilkkani kahdesti, ja sen tuloksena tämän viikon juoksut ovat jääneet vähiin.
Sen sijaan olen kävellyt Töölönlahtea ympäri ja kuunnellut äänikirjaa. Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin.
Olen kävellyt Töölönlahtea enkä ole tuntenut pelkoa. Minun ei tarvitse, koska olen ihan tavallinen valkoinen suomalainen henkilö, joka ei herätä huomiota käytöksellään eikä ulkonäöllään. Pukeutumiseni, ihonvärini ja ulkoiset piirteeni identifioivat minut osaksi joulukirkkokristittyä valkoista massaa. Voin siis kävellä lahtea ympäri kaikessa rauhassa, katsoa vastaantulijoita uteliaasti, herättämättä myöskään useimmissa heistä pelkoa.
Anyurun kirja häiritsee rauhaani. Se pakottaa katsomaan maailmaa toisin. Heittää minut paikkaan, jossa tunnen omissa nahoissani kaiken, mitä joku oman kulttuurini edustaja, tai joku, joka ulkoisesti muistuttaa minua, on tehnyt.
Sami Koivisto kirjoittaa vihapuhetta koskevassa artikkelissaan, että pelottavinta on, että henkilö, joka toivoi hänen perheensä kuolemaa, oli aivan tavallinen suomalainen. Hän kirjoittaa, miten pelko näkyy arjessa. Että joka kerta kun joku on rikkonut kukkaruukkuja hänen pihassaan, hän joutuu miettimään, onko tarkoitus ollut uhkailla, onko kyseessä ilkivalta vai puhdas sattuma.
Sami on joutunut vihan kohteeksi vastustamalla vihaa.
Ajatuskoe: Ruotsissa on tehty terrori-isku Daeshin toimesta. Hyökkäys on kohdistunut kirjakauppaan, jossa lukijatilaisuutta on ollut pitämässä sarjakuvataiteilija, joka on tehnyt pilapiirroksia Abu Ghraibin vankileirin muslimivangeista otetuista kidutuskuvista. Terrori-iskussa on kuollut lukuisia ruotsalaisia, ja sen tuloksena ruotsalaiset ovat radikalisoituneet.
15 vuotta myöhemmin muslimit on lähtökohtaisesti julistettu “Ruotsi-vihollisiksi”. Jos ei halua tähän joukkoon, joutuu vuosittain allekirjoittamaan kansalaissopimuksen, jossa sitoutuu käyttäytymään ja toimimaan ruotsalaisen yhteiskunnan säännöillä. Jos sen allekirjoittaa, voi saada asua osana yhteiskuntaa, mutta yksikin käytösvirhe heittää vankilaolosuhteisiin, Kaniinitarhaan. Siellä ihmisellä ei ole enää kansalaisoikeuksia, hänellä voidaan tehdä ihmiskokeita ja lopulta hänet voidaan tappaa. Jos joku yrittää karata, häneen pumpataan hermomyrkkyjä kunnes hän kuolee tai tulee hulluksi.
Ajatuskoe: Nuori tyttö lähetetään tulevaisuudesta takaisin meidän aikaamme, hänellä on yksi missio: estää tapahtunut terrori-isku. Onnistuuko hän? Melkein. Mutta estääkö tämä tulevan dystopian?
Kävelen Töölönlahdella ja nautin kevätauringosta. Tiedän, ettei minun tarvitse pelätä kävellä tässä, vaikka Donald Trump, kaltaiseni valkoihoinen länsimainen syöttöporsas, sikailisi kuinka. Tiedän, ettei minun tarvitse pelätä, vaikka valkoinen mies raiskaisi tai käyttäisi seksuaalisesti hyväksi nuoria jossain pohjoisen kaupungissa. Tiedän, ettei tässä maassa valkoisen ihmisen teosta syytetä minua. Ettei kukaan tule huutamaan minulle sylki roiskuen, että painu kirosanan valkoinen pakana sinne mistä tulitkin.
Kuuntelen, kuinka Johannes Anyuru lukee rauhallisella, hiukan vierasperäisesti murtavalla ruotsillaan omaa tekstiään. Kuuntelen tekstiin sisällytettyjä maailmojen siirtymiä, jotka tapahtuvat virkkeestä toiseen, ilman katkoja. Ajassa on virhe, se virtaa taakse ja eteen yhtä aikaa. Pelko virtaa ajassa kaikkiin suuntiin, asettuu meistä jokaiseen, ylimielisimpäänkin.
Vaarallisin illuusioistamme on se, että me voimme jatkaa elämäämme ilman pelkoa, vaikka samalla kylvämme sitä ympärillemme. Vaarallisin illuusioistamme on se, ettei viha koskaan tule kohdistumaan meihin. Vaarallisinta on ajatella, että olemme turvassa, jos vain ummistamme silmämme ja kuvittelemme, että viha on toisaalla. Siksi Johannes Anyurun kirja häiritsee rauhaani tässä Töölönlahden auringossa ja syreenin tuoksussa.
Katseeni kohtaa ohi juoksevan nuoren naisen katseen. Hän on tumma, tummempi kuin minä, mutta ei musta. Hänen katseensa on tutkiva, hän arvioi minut. Hymyilen ja nyökkään. Toivon, että hän tulkitsee sen oikein. Ei nuoren miehen (minua luullaan joskus sellaiseksi) virnistykseksi. Ei tunkeilevaksi uteliaisuudeksi tai liian likelle tulevaksi eleeksi. Vaan niin kuin se on tarkoitettu, ystävälliseksi huomioimiseksi, nauti juoksusta, hyvää aurinkoista vapaapäivää (Voisinpa minäkin. Siis juosta. Mutta nilkka on kipeä.). En voi tietää, miten hän sen tulkitsee. Mutta hänen katseestaan tiedän, että hän on tottunut kohtaamaan katseita, jotka eivät ole ystävällisiä.
Toissapäivänä kävelin Kansallisteatterin takana, kun vastaan tuli kaksi tummaihoista miestä. He kävelivät käsi kädessä, aikalailla tuiterissa. Sympaattiset homosedät, ajattelin, ja hymyilin heille. Mutta ilmeisesti he tulkitsivat tämän jotenkin väärin, koska he alkoivat huutaa perääni, en ihan ymmärtänyt mitä, mutta kaunista se ei sävystä päätellen ollut.
En tiedä, mitä jatkuva pelossa eläminen tekee psyykelle. En osaa tietää, miltä arjen rasismi tuntuu iholla, sydämessä, stressitasoina kehossa, tietoisuudessa. Miltä tuntuu elää niin, ettei koskaan voi olla varma, mitä miltään kohtaamiselta voi odottaa?
Kävelen Töölönlahdella ja ajattelen, että haluan kirjoittaa tästä jotain. Samalla olo on naivi ja hölmö, koska oikeasti en tiedä tästä mitään. Teoreettinen JA käytännön tietoni on hyvin vähäistä. Ja todennäköisesti myös liioittelen ja olen väärässä. Anteeksi siitä.
Rasismista ja vihasta kirjoittaminen on epämukavuusalue, se on pelottavaa tässä yhteiskunnassa, ei vain siksi, että saa rasistit niskaansa, vaan myös siksi, että on niin helppo loukata muita. Olettaa asioita, jotka eivät pideä paikkaansa. Ja kaiketi on myös niin, että valkoisena ihmisenä ei saisi kovasti pitää meteliä, koska vie tilaa niiltä, joita asia oikeasti koskee.
Uskallan kuitenkin, koska luulen, että Anyurun kirja sai minut ymmärtämään jotakin olennaista pelosta ja ulkopuolisuudesta. En ihan vielä tiedä, mitä, mutta luulen, että se jokin oli tärkeä ymmärtää nimenomaan tällaisen hieman höntin, mutta viimeiseen asti ihmisoikeuksia puolustavan valkoisen ihmisen näkökulmasta. Lukekaa se. Ja kertokaa sitten minulle, mitä ajattelitte.
-
Helsinki-sarja on hatunnosto Helsingille ja James Joycelle. Joycen Ulyssesta(Odysseus) luetaan oodina Dublinille, järkälemäisenä kunnianosoituksena kirjailijan kotikaupungille. Helsinki-sarja koostuu katkelmista. Ajatuksista, jotka on ajateltu Helsingin kaduilla. Järjestystä ei ole. Kaikki sarjan osat ovat luettavissa itsenäisinä teksteinä. Päähenkilöitä ei ole. Sivuhenkilöitä saattaa ollakin. Viittaukset antiikin myytteihin, Joyceen tai muihin kirjallisiin tahi epäkirjallisiin lähteisiin ovat sattumanvaraisia.
Aiempi osa 3. Kärsimyksestä ja ystävyydestä luettavissa täällä.
