Carl Menger ja Eugen Böhm-Bawerk
Itävaltalaisen taloustieteen historialliset juuret
Carl Menger sovelsi intentionaalisuuden käsitettä taloudelliseen arvoon. Hän ei pitänyt arvoa mielihyvän tai kivun tunteena, joka tulee mieleen automaattisesti ihmisen havaitessa objektin. Tätä vastoin Mengerin järjestelmässä mieltymys (preferenssi) on arvostelma: “Pidän X:stä (tai en pidä X:stä).” Kyseinen arvostelma perustuu mieltymykseen mukaiseen toimintaan. Siinä missä ajatuksen intentionaalisuus tarttuu kohteeseen, niin myös mieltymysten mukainen toiminta “liikkuu” kohti päämäärää. Hieman toisin ilmaistuna jonkin asian preferointi on sen arvioimista eli sen asettamista (subjektiivisella) arvoasteikolla sopivaan kohtaan.
Tätä vastoin William Stanley Jevonsilla oli täysin erilainen käsitys arvosta. Hän rinnasti arvon yksiköissä mitattavaan hyötyyn tai mielihyvään. Hän ajatteli, että objekti tuottaa tietyn määrän mielihyvän yksiköitä ihmisen mielessä, kun hän joutuu sopivalla tavalla yhteyteen sen kanssa. Henkilöllä sinänsä ei ole juuri mitään tekemistä arvioinnin kanssa. Mikä tahansa, mikä synnyttää enemmän mielihyvän yksiköitä, mikä on puhtaasti objektiivinen asia, oli ipso facto arvokkaampi.
Taloustieteen perinteiset historiankirjoitukset luokittelevat Jevonsin ja Mengerin yhdessä Léon Walrasin kanssa “subjektivistisen vallankumouksen” edistäjiksi. Itse asiassa Mengeriä ei kuitenkaan pitäisi sijoittaa samaan ryhmään Jevonsin ja Walrasin kanssa. (Walrasia ei tässä yhteydessä käsitellä yksityiskohtaisesti. Hänellä oli taipumus pitää “arvoa” mielivaltaisena yksikkönä tai numerairena.) Ainoastaan Mengerin käsitys arvosta perustui subjektin arvostelmiin. Tämä heijasti Brentanon vaikutusta Mengerin arvoa koskeviin ajatuksiin.
Menger ei tietenkään ollut ainoa merkittävä itävaltalainen, joka oli saanut vaikutteita filosofiasta. Myös Mengerin oppilas, Eugen von Böhm-Bawerk, nosti esiin filosofisia ajatuksia töissään. Mengerin tavoin hän hylkäsi historiallisen koulukunnan väitteen, jonka mukaan taloustieteessä ei ole yleispäteviä lakeja. Hän kritisoi terävässä esseessään Macht oder Ökonomisches Gesetz? (1914; Vallan vai talouden laki?) väitettä, jonka mukaan valtiolla on kyvyt turvata talous puhtaasti taloudellisia lakeja huomioimatta. Tällä tavoin hän hylkäsi myös sisäisten suhteiden opin, koska tämä näkemys sulkisi pois tieteellisten lakien mahdollisuuden.
Toisin kuin Menger, Böhm-Bawerkin tärkein filosofinen esikuva ei ollut Brentano tai tätä kautta Aristoteles, vaan keskiaikainen filosofi Vilhelm Occamilainen. Böhm-Bawerkin Occamilaiselta omaksuma oppi ei kuitenkaan ollut Occamilaisen oma, vaan peräisin aristoteelisesta perinteestä.
Tämä näkemys oli, että käsitteet oli jäljitettävä niiden alkuperäiseen havaintoon, niiden perimmäiseen lähteeseen. Jos esimerkiksi Hegel viittaa absoluuttiseen henkeen, Böhm-Bawerkin perinteeseen kuuluva tutkija kysyy: Mistä tämä käsite on peräisin? Voidaanko osoittaa, miten siihen voitaisiin päästä kokemuksesta erottamalla? Jos ei voida, käsite on hylättävä merkityksettömänä.
Tässä yhteydessä on syytä selventää yhtä asiaa, koska tämä seikka palaa myöhemmin olennaisena kysymyksenä. Böhm-Bawerk ei ollut sitä mieltä, että kaikkien käsitteiden on viitattava suoraan johonkin aistittavissa olevaan. On selvää, että häneen vaikuttanut Occamilainen ei olisi koskaan omaksunut tällaista näkemystä, koska Jumala ei ole havaittavissa ja koska Occamilainen oli harras kristitty. Pikemminkin Böhm-Bawerkin kanta on rajallisempi. Käsitteet, jotka eivät viittaa johonkin aistittavaan, on johdettava aistittavissa oleviin asioihin viittaavista käsitteistä.
Tällä analyysitavalla Böhm-Bawerk kumosi historiallisen koulukunnan sekavat pyrkimykset kuvat aikakauden henkeä ja postuloida tietyille kulttuureille ominaisia “lakeja”. Böhm-Bawerkin analyysin tavoitteet olivat käytännölliset. Hän halusi tietää, miten käsitteitä voitaisiin käyttää tieteellisellä tavalla. Tällä tavoin, vaikkakaan ei filosofisesti tarkastellen, hänen toimintatapansa muistutti modernia tieteenfilosofista pyrkimystä operationalisoida määritelmät.
Böhm-Bawerk ei pysähtynyt käsitteeseen pyrkiessään herkeämättömästi selkeyteen. Hän kiinnitti erityistä huomiota muiden taloustieteilijöiden esittämien väitteiden tarkasteluun. Loogisia virheitä tunnistamalla voitiin kumota vääriä oppeja ja edistää oikean analyysin edistymistä. Tunnetuin esimerkki tästä tavasta on hänen murskaava arvostelunsa Karl Marxin taloustiedettä vastaan.
Hän omisti Marxille kaksi pääteostaan. Hän tarkasteli Marxia yhden luvun verran teoksessaan Capital and Interest: A Critical History of Economical Theory (1890 [1884]; Pääoma ja korko: Taloudellisen teorian kriittinen historia) ja kirjoitti erikseen julkaistun pamfletin Karl Marx and the Close of His System (1949 [1896]; Karl Marx ja hänen järjestelmänsä loppu). Böhm-Bawerkille luoteenomaisen tarkalla ja yksityisellä tavalla hän horjutti marxilaisen taloustieteen keskeistä periaatetta, työnarvoteoriaa. Tärkeimpänä hän osoitti, että Marx ei kyennyt selittämään tuotantohintoja työn hinnalla. Mutta tämä ei kuitenkaan riittänyt Böhm-Bawerkille. Vaikka äskettäin mainittu ongelma, niin sanottu transformaatio-ongelma, riitti tuhoamaan marxilaisen taloustieteen, Böhm-Bawerk ei kuitenkaan rajoittanut kommenttejaan tähän seikkaan. Hän kritisoi käytännössä jokaista Marxin lausetta tämän johtaessa arvoteoriaansa.
Olemme tähän mennessä kuvailleen, miten filosofiset ajatukset vaikuttivat Mengerin ja Böhm-Bawerkin suhtautumiseen eri talousteorian kysymyksiin. Filosofia vaikutti heihin kuitekin myös laajemmilla tavoilla. Itävaltalaisessa näkemyksessä taloustieteen metodista ilmenee omaleimaisia filosofisia oppeja.
Ensinnäkin sekä Menger että Böhm-Bawerk korostivat vahvasti sitä, että vain yksilöt toimivat, mikä asetti heidät jälleen kerran jyrkästi vastakkain hegeliläisyydestä innostusta ammentaneen historiallisen koulukunnan kanssa. Metodologisen individualismin periaatteen mukaan valtiot, luokat ja muut kollektiiviset yksiköt ovat redusoitavissa yksilöihin, jotka ovat kokonaisuudessa suhteissa toisiinsa. Sellaiset lausumat kuin “Ranska julisti sodan Saksaa vastaan 1870” ovat pikakirjoituksenomainen tapa viitata yksilöihin. Tämä kanta saattaa vaikuttaa ilmiselvältä: tuntuu oudolta ajatella, että valtio toimii tavalla, joka ei olisi palautettavissa sen muodostavien ihmisten toimintaan.
Tätä seikkaa ei kuitenkaan1800-luvun lopulla pidetty lainkaan itsestään selvänä. Historiallinen koulukunta hylkäsi metodologisen individualismin, ja aikakauden merkittävin saksalainen oikeushistorioitsija Otto von Gierke asettui historiallisen koulukunnan puolelle. Vielä huomattavasti myöhemmin itävaltalainen taloustieteilijä Othmar Spann oli samankaltaisten holististen näkemysten kannalla.
Spann, johon viitattiin lyhyesti aiemmin, oli sitä mieltä, että yksilöiden pitäminen erillisinä toimijoina oli hulluuden multihuipentuma. Yksilöt ovat olemassa suhteissa, jotka muodostavat heidän luonteensa. Näitä suhteita on pidettävä kokonaisuuksina, joita ei voida analysoida tarkemmin. Vain harvat taloustieteilijät nykyään kannattavat tällaisia näkemyksiä, mutta se, että ne tuntuvat meistä hölmöiltä, johtuu osittain itävaltalaisten menestyksekkäästä kamppailusta metodologisen individualismin puolesta.
Mitkä ovat metodologisen individualismin filosofiset juuret? Väitän, että tässä yhteydessä meidän on palattava jälleen kerran Aristoteleeseen. Nikomakhoksen etiikassa hän korostaa ihmisen yksilöllistä toimintaa. Spekulatiivisemmin voidaan viitata Aristoteleen esittämään näkemykseen yksittäisten substanssien roolista Metafysiikassa, mutta tätä seikkaa ei ole tässä yhteydessä tarpeen syventää. [1]
—
Viitteet
[1] Erinomainen lyhyt johdanto Aristoteleeseen, ks. Henry Veatch, Aristotle: A Contemporary Appreciation (Bloomington: University of Indiana, 1974).
