Kaikki me tiedetään se tunne. Työpäivä huomenna, kello on miljoona eikä nukuta. Päivän tapahtumat tai…
Olin päivänä muutamana töiden alettua tutussa tilanteessa. Zen-harjoituksista huolimatta syksyn työkuorma alkoi yhtälönä näyttää hurjalta. Mieto kuristava tunne kurkussa ei kadonnut vaikka kuinka hengittelin ja suunnittelin.
Ensin kohupaljastus (tai sitten ei):
Kirjoitan rauhoittumisblogia, koska suutarin lapsella ei ole kenkiä. Kun stressitaso nousee tarpeeksi, työtapavalmentaja säntäilee ja panikoi. Ja on siitä supernolo koska eihän niin pitäisi olla.
Vuonna 2018 ennen kuin sanon joo uusiin innostaviinkaan tekemisiin, kysyn itseltäni nämä viisi kysymystä:
1. Kuinka tärkeä asia on pyytäjälle, systeemin kannalta?
Painiskelen edelleen jatkuvasti sen kanssa, että kokouksissa päädyn usein tekemisen päävastuulliseksi vahingossa — koska se on monimutkaisissa tilanteissa helpoin selkärankareaktio. Vastikään tulin ajatelleeksi ratkaisuksi vanhaa kunnon suunnittelemista. Mitä jos tekisin etukäteen…
Ongelmani on, että päädyn puuhanaiseksi melkein aina. Heittelen ideoita yhteisissä keskusteluissa ja innostun niistä itse. Näen kirkkaana, miten paljon maailma hyötyisi tuonkin asian toteutumisesta. Kun tulee…
Joskus paineita on vaan yksinkertaisesti liikaa. Silloin menee helposti “pakene tai taistele”-tilaan kaiken suhteen.
Mikä voisi mennä pieleen? Millaisia epäluuloja vastaan minun pitää tätä hanketta puolustaa? Kuka voisi tahtoa tälle jutulle pahaa?
‘Ei’ on maailman vaikein pikku sana, jota puolet meistä parhaillaan opiskelee.
Opiskeluiden aikana on pakko välillä ratkoa sitä, että “joo” on jo lipsahtanut suusta ja elämää uhkaa sortumavaara. Sekä töissä että kotona.